RV 29+1 ja kuulumisia

Kyllä mä täällä piileskelen ja lueskelen teidän muiden juttuja! Tietokoneen äärelle en ole koulun takia ehtinyt ikuisuuksiin kunnolla, joten lähes kaikki nettiasiointi on tapahtunut puhelimen kautta. On myös ikuisuus kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. 

Koulua olen tahkonnut läpi aivan hulluna. Viimeisiä (muttei todellakaan helpoimpia) viedään tältä keväältä. Olen tällä hetkellä työharjoittelussa sekä samaan aikaan teen opintojen englanninkielisiä osuuksia + muutama verkkokurssi päälle. Hullun hommaahan tämä on, mutta kyllä se vaan lopussa kiitos seisoo. Opintopisteitä ropisee huikea määrä yhdelle lukukaudelle ja olen kyllä tästä saavutuksesta hyvin ylpeä, sillä kesäkuu kun lopulta vaihtuu heinäkuuksi, kouluaivot saavat mennä narikkaan ja pysyä siellä ainakin pari kuukautta. Syksylle olen suunnitellut mahdollisesti suorittaa pari verkkokurssia, kaikki tietenkin riippuu vauvasta ja omasta jaksamisesta. Täysipäiväinen opiskelu saa sitten taas odottaa hamassa tulevaisuudessa ajankohdassa x. 

Laurille kuuluu hyvää! Oltiin kyllä koko perhe armottomassa räkätaudissa pari viikkoa sitten. Saatiin nauttia perhepedissä nukkumisesta Laurin ollessa kipeänä, sillä poika nukkui muutaman todella katkonaisen yön kipeänä ollessaan. Voi mikä ihana tunne olikaan, kun palattiin normaaliin nukkumisjärjestelyyn takaisin. Päivät kuluu Laurilla leikkien ja uutta oppien kuten tähänkin asti. Nyt meillä on meneillään kovat harjoitukset lusikalla syömiseen, sotkuista hommaa se on, mutta päivä päivältä sujuu paremmmin! Laurista on tullut kova pussailija, märkiä suukkoja satelee poskille, joskus jopa kera hampaiden, auts... Pientä uhmaakin on ollut ilmassa, kielto saa aikaan kunnon itkupotkuraivarit... Edelleen Lauri on kyllä suurimman osan ajasta  yhtä rauhallinen ja kiltti kuin aikaisemminkin. 

Laurin 1-vuotiskuvista

Meistä tulee Teemun kanssa kummeja! Jonna ja Sami saivat suloisen pienen tytön, joka täyttää huomenna jo kuukauden. Tämä pieni prinsessa on vienyt mun sydämen mennessään... <3 Ensi viikolla kuullaan kasteessa sitten neitokaisen nimi. :) Ja arvatkaa kasvaako vauvakuume!! 

Myös Teemun veljen perhe kasvoi yhdellä pojalla noin kuukausi sitten, Laurilla on nyt siis 8 serkkua. Nuorimmilla serkuksilla tulee olemaan n. kolmen kuukauden ikäero. Tulevana sunnuntaina Laurin nuorin serkku saa nimensä ja me päästään taas nuuskuttelemaan vauvaa. <3 Ei olla vielä nähty vauvaa, koska asuvat niin kaukana. 

Ja raskaana ollaan edelleen, heh. Tänään raskausviikkoja kasassa jo huikeat 29+1! Raskaalta jo toisinaan tuntuukin. Kohtu harjoitussupistelee hurjan paljon, useita kertoja tunnissa, jopa levossa. Kävellessä tulee kaikenmaailman lieveoireita, öisin pitää ravata pissalla, mitkään vaatteet ei mahdu päälle, kumartelu ja kyykistely alkaa olla vaikeaa.... Vauvalta olen tunnistanut tietynlaisen "päivärytmin",  vaikuttaa hyvin tyypilliseltä masuvauvalta, joka tykkää jumppailla eniten iltaisin. Yleisesti ottaen voin hyvin ja olotila muuten on kutakuinkin normaali. Tässä vaiheessa ei kyllä enää unohda hetkeksikään olevansa raskaana.

Kävin viime tiistaina keskiraskauden lääkärineuvolassa, jossa todettiin vauvan olevan hienosti raivotarjonnassa, lapsivettä olevan sopivasti ja tulkittiin haaravälissä näkyvän edelleen kivekset. Harmi, kun meidän neuvolalääkäri ei tee painoarvioita. Olisi ollut mielenkiintoista saada vähän osviittaa vauvan koosta, pieni kun vastasi rakenneultrassa (sekä nt-ultrassa) isompaa, mutta kätilö ei tosiaan laskettua aikaa siitä huolimatta muuttanut. Mainitsin asiasta lääkärille ja nyt mahan kasvua seurataan, jotta mahdollisesti pidemmällä oleva raskaus saataisiin kiinni ennen kuin ollaan viikoilla 41+ ja todellisuudessa mennään jo 43+ viikoilla. :D Sokerirasituksessa kävin muutama viikko sitten ja tulokset olivat priimat. Painoa on nyt tullut n. 7 kg, jos oikein laskin. Pian painan yhtä paljon, kuin Lauria synnyttämään mennessä. 

Meidän vappuun kuului tänä vuonna normaalista poiketen kaupan simat ja munkit. Koleasta säästä huolimatta mekin pyörähdettiin paikallisilla vappumarkkinoilla happihyppelyn merkeissä.

Hyvää vappua kaikille! <3

Opintovuodatusta

Olen pyrkinyt viime viikkoina laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja valitettavasti blogin päivitys on jäänyt vähälle. Pari kertaa olen muutamalla lauseella postauksen aloittanut, mutta aika ja inspiraatio kirjoittaa loppuun ei ole riittänyt. Koulutehtävät ovat painaneet takaraivossa. 

Työharjoitteluni sain päätökseen toissaviikon maanantaina. Sain loistavat arvioinnit sekä roppakaupalla työkokemusta ja itsevarmuutta toimia jatkossa sairaanhoitajan tehtävissä. Seuraavana päivänä alkoikin jo koulun penkillä puurtaminen. En muistanutkaan, kuinka puuduttavia kirjalliset tehtävät osaavatkaan olla! Luennoilla jaksaa istua ja osallistua keskusteluihin sekä taitopajoihin ja simulaatio-opiskeluun, mutta kirjallisten tuotoksien tuottaminen idealla että pilkut, pisteet ja lähdeviittaukset ovat itse sisältöä tähdellisempiä, on mielestäni hyvin turhauttavaa. Tuntuu, että asian sisällön oppiminen on toissijaista, kunhan tekstin tuottaminen ja rakenne on täydellistä. No eihän se asia varmaan näin mustavalkoista ole, mutta itse olen sen usein näin kokenut. Tosin tässä samaan aikaan opinnäytetyöprosessia aloittaessa kirjaimellisesta pilkunviilauksesta on ehkä myös jotain hyötyäkin. Opinnäytetyötä vartenhan kirjallisten tuotosten täydellisyyttä tavoitellaan jo opintojen ensimmäisestä tehtävästä alkaen. Teen opinnäytetyötä yhdessä toisen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa ja aiheemme liittyy lastensuojeluun. 

Viimepäivät ovat olleet kamalan stressaavia. Kirjallisia tehtäviä olisi vino pino mitä tehdä, mutta juuri edellämainitusta syistä inhoan niiden tekemistä yli kaiken! En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa...

Back in business

.

Tänään vedin ylleni hoitsuvaatteet yli vuoden tauon jälkeen. Eilisilta oli kuitenkin jotain aivan kamalaa; ahdisti, suututti ja kiukutti. Teki mieli jättää koko koulu kesken. Teki mieli ryhtyä ikuiseksi kotiäidiksi. Tuntui kamalalta, että en olisi aamuja enää Laurin kanssa kotona (kahteen kuukauteen.... :D). Itkin Teemun olkapäätä vasten ja valitin kuinka pelkään loppuupalamista tämän raskausväsymyksen takia. Itkin myös sitä, että väsyneenä aiheutan paljon turhia riitoja. Itkin.... jännityksestä. 

En ole vielä varma onko tämä oikea ajankohta palata opiskelun pariin näin täyspäiväisesti, varsinkin, kun luvassa on taas kesän jälkeen pakostikin hiljaisempaa opiskelurintamalla. Olisin halunnut olla pienen poikani kanssa kotona pitkään. Näin varmaan olisikin, jos ei olisi tuota koulua, jossa on läsnä- ja poissaolokausia, joita ei valitettavasti ole loputtomiin. Ja haluan oikeasti joskus valmistua. Yritän koko ajan selitellä itselleni, että tämä on oikea ratkaisu, ja että lopussa kiitos seisoo. Muistuttakaa mua tästä sitten joskus, kun valmistun, että turhaan oon ollut nyt epävarma... kai? 

Illalla Teemun nukahdettua kärsin kamalasta nukahtamisvaikeudesta, enkä tuntenut nukahtaneeni syvään uneen koko yönä. Heräilin jatkuvasti. Aamulla tunsin itseni kaikkea muuta kuin hyvin levänneeksi. Lisäksi keittiössä poisvientiä odottanut haiseva roskapussi sai minut oksentamaan. Loistava alku tärkeälle aamulle. 

Mä olen huono oppilas. En muistanut viime viikolla olla yhteydessä harjoittelupaikkaan, joten mulla ei aamulla ollut harmainta hajuakaan minne piti mennä, kenet pitää etsiä ja monelta. Onneksi kaikki kääntyi lopulta parhain päin ja ensimmäinen harjoittelupäivä oli mahtava! Pelkäsin potevani kamalaa koti-ikävää, mutta potilaat pitivät päivän kiireisenä, eikä kodilla ollut sijaa ajatuksissani. Jännitin etukäteen myös että muistaisinko käytännön hoitotyöstä enää mitään, sillä aivot on ollut aika narikassa tässä koulusta poissaollessa... Tunsin kuitenkin heti kaikki vermeet, laitteet ja neulat kädessäni olevani elementissäni, kaikki aikaisemmin opittu luisti kuin olisi eilen viimeksi tehnyt. Tämä päivä meni aikalailla superkeskittymisellä läpi ja väsymys valtasi kehon vasta töiden jälkeen. 

PAKKO saada nukuttua ensi yönä, en muuten usko olevani huomeniltana välttämättä enää näin positiivisella mielellä. 

Opintostressiä ja turvaistuinpohdintaa

Mä olen aivan unohtanut täällä mainita, että kun pari viikkoa sitten hehkutin sitä opiskeluihin liittyvää työharjoittelupaikkahakua... en saanut haluamaani paikkaa vaan olen edelleenkin tyhjän päällä. :( Viime päivinä kutsumus opiskeluun on ollut takaraivossa hyvin voimakkaana. Tai oikeastaan huoli kaikesta opiskeluun liittyvästä, järjestymisestä, aikataulusta, opinnäytetyöstä.. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, tunnen olevani nyt ihan ulkopuolella koulusta, koska en ole läsnäolevana. Läsnäolevana pystyy käyttämään koulun sähköpostia sekä pääsee kirjautumaan verkko-opiskeluympäristöön joka tarjoaa käytännössä kaiken tarvittavan informaation kaikkiin opiskelun osa-alueisiin. Nyt pitäisi siis itsenäisesti (ja epävarmasti) kipikapi soittaa ja varata harjoittelupaikka jostain muualta kuin Päksistä, jonne minä ja miljoona muuta halusivat harjoitteluun. Harjoittelu on siis aiheeltaan LANU (Lapset ja nuoret) ja haluaisin paikkaan, josta saan paljon opiskelun kannalta irti. Haluaisin hoitamaan sairaita lapsia ja perehtyä lapsen sairaudenhoidon erityispiirteisiin ja hoitotoimenpiteisiin käytännössä, sairaala/terveyskeskusympäristössä. Näillä kriteereillä paikkoja ei paljoakaan ole varmasti tarjolla haluamilleni viikoille. :( Olen nyt varaamassa aikaa koululle keskusteluun uuden tutori-opettajani kanssa, josko saisin vähän lisäinformaatiota ja varmempaa mieltä etten nyt aivan ole kelkasta pudonnut. 

Me käytiin tänään Laurin ja äitini kanssa Lahdessa kauppareissulla sekä Lastentarvikkeessa katsomassa ja kokeilemassa turvaistuimia. Olin etukäteen jo katsellut ihan pääni puhki netistä tarjontaa, ominaisuuksia ja hintoja. Selaillessani oli minulla tukena Autoliiton tämän vuoden turvaistuintestitulokset, jotka osoittautuivat lopulta ihan hölmöiksi. Yritin kiinnittää huomion istuimiin jotka olivat saaneet tulokseksi hyvän tai paremman. No eihän niitä ollut kuin muutama, eivätkä ne täyttäneet kriteereitäni ollenkaan. Kriteerini siis olivat selvät: lapsi matkustaa selkä menosuuntaan ja myöhemmin mielellään mahdollisuus kasvot menosuuntaan, istuimen kallistusmahdollisuus sekä turvallinen jämäkkä kiinnitys (meidän tapauksessa isofix). En ole vielä valmis palkki-istuimeen, en voisi laittaa lastani sellaiseen, joten yksi ehto oli myös perus viisipistekiinnitys. Kyllähän niitä vaihtoehtoja sitten liikkeessäkin oli, mutta päädyimme lopulta Klippanin Triofix-istuimeen. Olin jo aikaisemmin netistä selaillessa poissulkenut koko Klippanin vaihtoehdoista, mutta lopulta en oikeastaan löytänyt siitä mitään vikaa, VAIKKA se olikin saanut Autoliitolta VAIN tyydyttävää. Autoliitto arvostelee useissa kohdissa puhtaita mielipidekysymyksiä, onko lapsi helppo kiinnittää, näkeekö lapsi hyvin ulos, onko penkki mukava.. Oikeaa vastausta ei taida olla. Se myyjä heittikin sinne väliin jotain että "Onhan se nyt vähän puusta veistetyn näköinen." Mun mielestä se on ulkoisesti ihan hieno istuin! Istuin jäi vielä liikkeeseen, mutta palaamme Teemun kanssa sen viikonloppuna tai viimeistään ensiviikolla ostamaan. 

Sitten vielä Laurin viimeviikkoisia poseerauksia :) 

<3

Pöö

Iiik. Viikon päästä mulla on toivottavasti alkukeväälle haluamani harjoittelupaikka. Teen ensimmäisenä harjoittelun Lasten- ja nuorten hoitotyöhön liittyen, ja haluaisin ehdottomasti yhdelle PHKS:n lastenosastoista. Suurin huolenaiheeni on nyt se, että koska en ole läsnäolevana koulussa, ei minulla ole myöskään voimassaolevia AD-tunnuksia. Takaraivossa on koko ajan huoli siitä, että jokin menee pieleen. Suunnitelmani on tehdä koko kevät opintoja. Kaksi harjoittelua, tenttejä ja yksi teoriaosuus ainakin. Siinä on hommaa. Mun pitää ilmoittautua kursseille opintotoimiston kautta. Lisäksi oma tutor-opettajani vaihtuu toiseen ja se ei tuo yhtään helpotusta asioihin. Onneksi mulla on kaveri, jonka tunnuksien takaa voin tarkistaa harjoitteluiden viikot ja kurssit joille ilmoittautua. On jotenkin hirveän hankalaa.. Tai sitten mun mieli vaan tekee tästä niin monimutkaista. Tuntuu vaan jotenkin että koko koulu on unohtanut mut kun ei ole niitä voimassaolevia tunnuksia. :) Eihän se niin tietenkään ole, mutta on jotenkin orpo olo kun ei voi tehdä mitään. 

Eilen oli kiva päivä kun Iida ja Pihla oli meillä monta tuntia! Kivaa kun samalta paikkakunnalta löytyy samanikäinen äityli ja Pihla on vielä samalla viikolla syntynyt kuin Lauri. Me ei oikeastaan edes Iidan kanssa olla oltu kavereita ennen kuin nyt, ollaan kyllä tunnettu/tiedetty toisemme jo vuosia ja oltu jossain samoissa harrastuksissa aikoinaan. Molemmat vaan stalkkailtiin toisiamme facebookissa vauvojen syntymien aikoihin. Onneksi törmättiin keväällä neuvolassa ja otettiin asia puheeksi! 

Mä aattelin jossain vaiheessa esitellä vähän Laurin virikejuttuja; leluja ja muita vempeleitä joita meiltä löytyy. Ihan vaan sen takia, että Laurilla on aivan hirvittävä määrä todella vanhoja aivan ihania retroleluja. Vain murto-osa Laurin leluista on "nykyaikaisia". 

Opinnot

Raskausaikana ennen Laurin syntymää kävin aktiivisesti ja normaalisti koulussa. Opiskelen sairaanhoitajaksi. Olin työharjoittelussa ja kävin viimeisilläni vielä kaksi teoriakokonaisuutta. Suunnittelin vauvan syntymän jälkeen jatkaa opiskelua heti kotoa käsin. Olin ilmoittautunut parille kurssillekin viime keväälle. Kyllähän se siinä samalla menee vauvan kanssa - ajattelin. 

Monet olivatkin ihmetelleet suunnitelmiani opiskella vauva kainalossa. "Miten sä maltat ja jaksat? Entäs jos vauvalla onkin koliikki? Ootko nyt aivan varma?" En tajunnut, enkä tiennyt, en yhtään, mitä odottaa.  Olin varannut syksylle heti harjoittelupaikankin. Peruin se lopulta. Kyllä se vaan niin on että siitä hetkestä kun Lauri syntyi, sydän pakahtui ja tajusin, nyt on keskityttävä vain vauvaan. Synnytyksen jälkeiset pari kuukautta elin ihan vauvantuoksuisen kuplan sisällä, suljin koulun käytännössä kokonaan mielestäni. Ja hyvä niin, mielestäni vauva tarvitsee äidiltä kaiken huomion. Ja opiskella on koko elämä aikaa. Nyt kun Lauri on neljäkuinen, on kiinnostukseni ja suunnitelmani koulunkäyntiin ja jatkosuunnitelmiin jälleen herännyt. Aion EHKÄ soittaa opintotoimistoon ja laittaa itseni syksylle läsnäolevaksi. En opiskellakseni täyspäiväisesti, vaan ihan vain suorittaakseni pari kurssia ja tenttiä jotka keväältä jäivät rästiin. Tammikuussa aion ensitöikseni tehdä kaksi, kyllä vaan, KAKSI harjoittelua putkeen. Se on iso juttu, ja peruttavissa sekin, jos siltä näyttää. Ja harjoittelujen jälkeen olla normaalisti koulun penkillä loppukevään. Ensi vuoden kesälle meillä on myös suuret ja mahtavat suunnitelmat (haha). MINÄ menisin koko kesäksi töihin ja Teemu jäisi hoitovapaalle Laurin kanssa. Heh heh, saas nyt nähdä mitä käy. :)

Lisäksi olen tietoinen myöskin taustalla ja takaraivossa vallitsevasta haaveesta, nimittäin toisesta vauvelista. Haluaisin, että lapsilla olisi maksimissaan kaksi vuotta ikäeroa. Olen itse esikoinen ja kaksoissisarukseni ovat minua juurikin vain sen reilu pari vuotta nuorempia. Minulla on kivat muistot lapsuudesta, sillä leikkikaverit löytyivät aina kotoa. Toivoisin omilleni samaa. Mutta entäs opinnot? Noh oma mielipiteeni on se, että opiskella ehtii, varsinkin kun tuolla meidän koululla on todella hyvät mahdollisuudet opintojen lykkäämisille ja tauon pitämisille. :) Ja motivaationi valmistua sairaanhoitajaksi on niin suuri, ja opintoni sen verran pitkällä jo, että ei ainakaan ole pelkoa että kesken jäisi! 

Pohdintaa pohdintaa, täytyy nyt vaan elellä elämää eteenpäin ja katsella mitä tapahtuu! :)

P.S Nyt on muuten ollut ihania kelejä pari päivää! Juuri sopivan lämpimiä, ei liian kuumia ollenkaan.