RV 40+1

Kuva on eiliseltä. Ei juurikaan mitään synnytysoireita ilmassa. Iltaisin tulee tuntitolkulla n. 10 minuutin välein harjoitussupistuksia, jotka laantuvat aina unille käydessä. Ehkä jonain iltana nämä supistukset jatkuvat ja synnytys käynnistyy... ken tietää.

Olo on aika hyvä, raskausihottuma vaivaa aamuisin ja kuumina päivinä kutinoillaan, maha on niin pystyssä kun taas olla ja voi. Närästys on hirveää. Toissa päivänä kävin poimimassa 10 litraa mansikoita siinäkin toivossa että rehkiminen saisi supistuksia/vauvan laskeutumista ym. aikaan, mutta eihän se saanut aikaan yhtään mitään. Nukuin yönkin aika hyvin. Eilen tehtiin isot kauppaostokset ja se oli kyllä tuskaa, hirveää paineentunnetta oli jatkuvasti ja supistuksia tuli todella tiheästi ja ärsyttävästi - mutta naurettavan kivuttomasti.

Nyt kun päästiin jälleen yli lasketun ajan, en odota vauvaa syntyväksi ennen ensi viikkoa. Lauri syntyi rv 41+2 aamuyöllä. Kivuliaat supistukset alkoivat viimeksi rv 41+0. Synnytys itsessään ei tälläkään kertaa jännitä, vaan lähinnä ehkä se tilanne/ajankohta kun ja miten käynnistyy. En haluaisi tällä kertaa hiljalleen kivuttomista säännöllisistä supistuksista voimistuvaa synnytyksen käynnistymistä, vaan jotain selkeämpää, jotta tiedän oikeasti että se on menoa. Viimeksi tunne siitä että vauva taitaa oikeasti syntyä, tuli vasta synnytyssalissa hetkeä ennen ponnistamista. Parin päivän sairaalassaoleskelu ennen Laurin syntymää sai tunnelman todella skeptiseksi.

Me ollaan viime päivinä ulkoiltu paljon, eikä kamera ole ollut mukana kuin ihan pari kertaa. On kyllä ihanaa kun saa viedä omaa lastaan uimarannalle! Lauri rakastaa vettä, eikä meinata millään päästä lähtemään rannalta pois. Käytiin viime viikolla Lahdessa Yli-Marolan kotieläinpihalla katselemassa eläimiä. Toisena päivänä Launeen perhepuistossakin käytiin seikkailemassa ja Teemu nyrjäytti nilkkansa kesken kaiken temutessaan joten jouduttiin lähtemään kotiin.

Mulla olisi koulutehtäviäkin vielä tehtävänä. Suuret suunnitelmat toteuttaa ne kesäkuun aikana epäonnistuivat, joten joudun tekemään niitä nyt sitten myös vastasyntyneen kanssa. Tylsää kun ei oikein pysty suunnitella mitään lomajuttuja. Teemu jää kesälomalle + isyyslomalle siitä päivästä kun vauva syntyy. 

Sitä kovasti edelleen odottaen. 

RV 20+0 ja vauvan sukupuolispekulaatiot

Puolivälissä ollaan! Tänään on rv 20+0. Olen suunnattoman jännittynyt tulevan vauvan sukupuolesta! Molemmat sukupuolet olisivat tervetulleita, pojalle olisi kyllä jo potentiaalinen nimiehdotuskin valmiina (joka on päivä päivältä on vahvistunut). Keksin nimen eräänä työpäivänä muutama viikko siten ja voisin niin kuvitella kuinka toinen poika olisi sen niminen. Näin sieluni silmin jo kastetilaisuudenkin. Tytöllekin olen pohtinut nimiä, mutta se on paljon vaikeampaa, sillä mieluisia nimiä tytölle on niin paljon enemmän kuin pojalle.

Lauria odottaessa en spekuloinut sukupuolta _tippaakaan_ ennen rakenneultraa. En tehnyt mitään testejä tai pohtinut sen kummemmin fyysistä olotilaani/muutoksia kehossani. Ja kun rakenneultrassa meille kerrottiin vauvan olevan poika, se tuntui juuri oikealta. Naureskelin viime raskaudessa muiden tyttö- ja poikaoloille, koska itselläni ei ollut mitään erityisiä fiiliksiä. Tässä raskaudessa sain tietää, mistä ihmiset aina puhuu! Tämän raskauden alussa NT-ultraan saakka oli niin vahva poikaolo kuin vaan olla pystyy. Sitten tuli hämmennys, kun ultratessa näinkin tytön (en siis oikeasti nähnyt sukupuolta). Poikaoloni on muuttanut alusta muotoaan, enkä yllättyisi ollenkaan, jos rakenneultrassa selviäisikin vauvan olevan tyttö. Fyysinen olonit kielii tyttöä aika pitkälti, mutta alun voimakas poikaolo on ja pysyy takaraivossa. Anoppini on varma tytöstä, hän on nähnyt unenkin. Todella moni on taas veikannut meille toista poikaa. 

Tein muutaman leikkimielisen testin:

Pahoinvointia ja oksentelua / Suhteellisen hyvä olo

Iho huonossa kunnossa / Iho hyvässä kunnossa

Ei linea negraa tai linea negra loppuu napaan / Koko mahan linea negra

Korkeat sykkeet / Matalat sykkeet

Perse (lantio) leviää / Lantio pysyy samanlaisena

Migreeni / Ei migreeniä

Säärikarvojen kasvu hidastunut / Säärikarvojen kasvu nopeutunut

Raskaus näkyy takaapäin / Raskaus ei näy takaapäin

Makean himo / Happamat ja suolaiset

Rinnoissa ei juuri muutosta / Rinnoissa suuri muutos

Närästää / Ei närästystä

Tyttöolo / Poikaolo

Yhdyntä muutamaa päivää ennen ovulaatiota / Yhdyntä ovulaation aikaan

Tyttö: 5

Poika: 4

Tässä vaiheessa raskautta edeltävään testiin on mielestäni hyvin hankala vastata. Ensimmäiseenkin kohtaan on hankala vastata, koska olo on ollut siltä väliltä. Alkuraskaudessa oli pahoinvointia sekä oksentelua, mutta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen olo on ollut suhteellisen hyvä, lähes normaali! Osaan kohtaan vastaus tulisi raskauden edetessä pidemmälle...

Tein myös soodatestin (eli kaadetaan pissiä pieneen määrään ruokasoodaa, kuohuva lopputulos tarkoittaa poikaa ja jos ei tapahdu mitään, tyttö tulossa). Tämän  mukaan olisi tulossa tyttö. Tähän testiin en kyllä luota tippaakaan jos siitä lähdetään... :D

Kiinalainen syntymäkalenteri povailee myös kait tyttöä. Jos tulkitsen oman "kiinalaisen ikäni" oikein, kalenteri piti paikkaansa Laurista. Mutta tiedän monia joilla ei ole pitänyt paikkaansa.

Kaikenmoisia sormustestejäkin olisi, mutta en ole jaksanut vaivautua.

Rakenneultra on perjantaiaamuna. Tietenkin tärkeintä olisi, että kaikki rakenteet ovat kunnossa ja elimet siellä missä kuuluukin. Ja mitä sukupuoleen tulee: Olisi ihanaa toisaalta kuulla ultrassa, että meille tulisi toinen poika. Se olisi käytännöllinen vaihtoehto, Laurin vanhat vaatteet saisi uusintakierrokselle heti ja pojilla olisi poikien leikit heidän tullessa siihen ikään. Lisäksi huoneen jakaminen ei tulisi olemaan ongelma pitkiin aikoihin. JA potentiaalinen nimikin olisi valmiina! Toisaalta pakko myöntää salaa mielessä toivon myös tyttöä. Haluaisin olla myös tytönkin äiti ja jos en nyt tule olemaan, niin toivottavasti joskus sitten.

Kumpaa te veikkaatte meille? 

Pitkän pohdinnan jälkeen, olen itse nyt ehkä enemmän sillä asenteella/ololla, että poikaa odoteltaisiin. Aika tasoissa mennään fiiliksellä... En varmaan kuulosta kovin uskottavalta. Mutta kun olo on oikeastaan se, ettei ole harmainta hajuakaan mistään! Pääasia, että vauvalla on kaikki hyvin. <3

Aamutuimaan

En ois ihan heti uskonut löytäväni itseäni bloggailemasta tähän aikaan aamusta! Aamupalaksi söin mysliä ja join lasillisen mehua. Enempää en nyt taida uskaltaa syödä, aamukahvilla töissä sitten jogurttia kylkiäisenä seuraavaksi. 

Viikon päästä me ei enää asuta tässä asunnossa. Kohta ei enää olla kerrostalon asukkaita. Yritämme Teemun kanssa saada omalta osaltamme pakkailtua kotona ollessamme, mutta hankalaahan se on Laurin takia, joka seuraa kuin hai laivaa. Etenkään keittiön kaappien tyhjennyksestä ei tulisi mitään, Lauri nimittäin tyhjentää laatikot sitä mukaa kun niihin täytettä saa. 

Tänään  menen harjoittelusta suoraan mielenterveyshoitotyön tenttiin koululle. Teoriat aiheesta suoritin jo vuosi sitten ja eilen yritin epätoivoisesti vilkuilla silloisia dioja. Toivottavasti mun maalaisjärkeni toimii sitten tenttitilaisuudessa.

Harjoittelussa on mennyt mainiosti. Olen aivan rakastunut akuuttiin hoitotyöhön. Ensiavussa työskentely "isonakin" olisi unelmaa! Tämän viikon jälkeen olen suorittanut 4/7 viikoista, mutta tiedän jo nyt tekeväni täyden kahdeksannen viikon päälle, jotta tunnit täyttyisivät. Aamuisin väsyttää tietenkin, mutta olen taas tuolla työskennellessä päässyt kiinni kahvin makuun, mikä herättää kyllä kätevästi.

-

Nyt laittautumaan ja kipin kapin töihin!

Kuosihelvetti

Meidän kodissa vallitsee jälleen pieni kaaos. Onneksi se järjestyy pikkuhiljaa.. Saimme viimeviikolla anopilta lattiatyynyn (aika kammottavalla kankaalla varustettuna) johon aion päällystää itse mieluiseksi. Samalla uuden kuosin saavat kaksi sohvatyynyä ja ehkä jos oikein innostun, hurautan myös olohuoneeseen verhot. Mutta taas jälleen kankaan valinta (oikeastaan kuosin) on helpommin sanottu kuin tehty.

Kuvat: Ikea

Lehtikuvio kolahtaa minuun hyvin, mutta onko se sitten vähän tylsä? Meidän valkopohjaisissa isoissa sohvatyynyissä on jo mustalla ääriviivalla lehtiä. Jotkin koukerotkin olisi kivoja. Kukat ei jostain syystä iske yhtään, ainakaan sellaiset liian mummomaiset.. riippuu paljon kukista, muodoista ja väreistä. Vaatteissa mummomaiset vanhannäköiset kukkakuosit ovat mielestäni todella kivoja. 

Tää ois ainakin vähän tavallisuudesta poikkeava!

Tosiaan, oikea kuosihelvetti kun näitä lähtee kaluamaan. Voisi rajata "aihetta" esimerkiksi päättämällä väriksi mustavalkoisen (tai mikä tahansa YKSI väri valkoisella pohjalla) ja kuvioksi jonkun geometrisen. Olisi niin helppoa kun nyt löytyisi joku mikä kolahtaisi ihan täysillä, ja sen mukaan lähtisi rakentamaan värimaailmaa. Kankaissa kuosin lisäksi minulle merkitsee materiaali, laatu ja hinta. En ole valmis maksamaan kankaista maltaita, enkä halua mitään froteista tai velourista sohvatyynyihin :D Hinta-laatu-suhde on kova sana. 

Loput kuvat: kankaita.com

Tää on todella vaikeaaaaaa.

Kommentti jättää jälkensä.

Kiusaaminen on verbaalista, eleellistä tai fyysistä aggressiivista käyttäytymistä toista kohtaan. Se on suunnitelmallista ja tarkoituksellista toisen alistamista, ja aiheuttaa kiusatulle onnetonta oloa ja mielipahaa. Kiusaaminen on rikos, eikä se ole hyväksyttävää missään olosuhteissa. Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi. Valitettavan monelle kiusaaminen on osa jokapäiväistä elämää ja liian monet ovat sitä jossain vaiheessa elämäänsä joutuneet kokemaan. 

Kiusaamisella on monet kasvot. 

Nettikiusaaminen, viime aikoina mediassakin paljon puhuttu aihe. Anonyymiys, verkkomaailman viholliskäsite, mahdollistaa helpon tavan kirjoitella avoimilla keskustelupalstoilla ja kommentoida blogeissa ilman, että oikea identiteetti on selvillä. Anonyymiyden ansiosta voi esiintyä internetissä ihan millä nimimerkillä tahansa. Sen ei kuitenkaan pitäisi  tarkoittaa sitä, että kommentointi on täysin rajatonta ja kaikki maan ja taivaan välillä sallittua. Verkosta on muodostunut kiusaamiselle täydellinen kasvualusta. Kiusaaminen on ongelma kaikissa ikäryhmissä. Nettikiusaaminen voi olla jatkoa oikean elämän kiusaamiselle, jolloin kiusattu ei saa rauhaa kiusaajiltaan missään. Tämä on suuri ongelma etenkin lasten- ja nuorten koululaisten keskuudessa. 
Poliisin sivuilta löytyy tietoa kiusaamisrikoksista.

Nettikäyttäytyminen osaa olla aivan käsittämättömän tökeröä ilman valvontaa ja en ymmärrä miten kiusaajat edes kehtaavat kysyä miksei heidän ilkeitä haukkumiskommenttejaan julkaista blogeissa. Monista keskustelupalstoista on muodostumassa pikkuhiljaa ryhmäkiusaamisen leikkikenttiä.  Niissä kiusaamisen kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Pitäisi muistaa, että verkossa vallitsee sosiaalisessa kanssakäymisessä aivan samat pelisäännöt kuin oikeassakin elämässä. 

Miten kiusakommentit sitten erotetaan kritiikistä? Minun mielipiteeni on yksiselitteisesti se, että vaikka kommentoija ei itse määrittelisi sanojaan tai tekemisiään kiusaamiseksi, pelkkä vastaanottajan kokemus kiusatuksi tulemisesta mielestäni riittää.. Mannerheimin Lastensuojeluliitto kirjaa Nuorten Netti - palstalla mielestäni hyvin esimerkkejä nettikiusaamisen ilmenemismuodoista. Eli pilkkaavat tai uhkaavat viestit, juorujen tai henkilökohtaisten tietojen levittäminen, valokuvien manipulointi tai levittäminen, toisen nimellä esiintyminen, sulkeminen ryhmän ulkopuolelle sekä salasanojen huijaaminen. Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka jollain on pokkaa tehdä mitään tuollaista, edes anonyymisti. Eikö omatunto todella kolkuta, vai eikö kiusaaja tosissaan ymmärrä tekoaan kiusanteoksi? Mikäli näen jonkun blogin kommenteissa jonkun selkeän ilkeän kiusakommentin, herää minussa suuri myötähäpeä kommentin kirjoittajaa kohtaan, "kuinka se kehtaa?". Mielestäni kyseessä on kiusaaminen, jos se muistuttaa edes etäisesti jotain edellämainituista toimista.  

Vaikka minulla itselläni ei ole omakohtaista kokemusta nettikiusatuksi joutumisesta, lähipiirissäni valitettavasti on. Niinkin läheltä kuin oma pikkusiskoni, jonka Facebook-tunnukset joutuivat ihan parin kuukauden sisällä ventovieraan käsiin ja "seinälle" ilmestyi rivoja tekstejä. Tekijä on edelleen mysteeri, ja kyllä vihaksi pistää. Jo aikuiselle siskolleni on nimittäin diagnosoitu lapsena kielellinen erityishäiriö, joka ilmenee nimenomaan sosiaalisissa tilanteissa ja ihmissuhteiden luomisessa, ja voin vain kuvitella miltä hänestä itsestään on tämä tuntunut. Tuntui todella pahalta hänen puolestaan, karvat nousee pystyyn jo pelkästä asian ajattelemisesta. Varsinkin kun sama on toistunut nyt jo kahdesti. Kyseessä voi olla myös jokin virus, mutta virus tai ei, kiusantekoa silti äärimmillään. 

Kommentti jättää jälkensä on noin kolmenkymmenen blogin yhteinen kampanja nettikiusaamista vastaan (tutustu kaikkiin blogeihin täällä). Mukana on kertomassa oman tarinansa niin kiusattuja, entinen kiusaaja, sivusta seuraaja kuin äitikin. Tarkoitus on tuoda vakavaa asiaa lähemmäs teitä, netin käyttäjiä. Mukaan ollaan haastettu myös Demi.fi:n ja Vauva.fi:n foorumit, joiden toivotaan tiukentavan kommentoinnin sääntöjä villiksi länneksi muuttuneilla keskustelupalstoillaan. Anna tukesi lisäämällä sivupalkista löytyvä banneri sivuillesi tai blogiisi. Ja muista kommentoida ensi kerralla mielummin kehuja kuin haukkuja - ei tarvitse sitten myöhemmin hävetä. 

Miettikää ihmiset omaa nettikäyttäytymistänne vakavasti. Pienillä teoilla (tai tekemättä jättämisellä) saa aikaan paljon hyvää. 

Ethän kiusaa. Edes netissä. 

Yhteistyössä:

http://www.paitashop.fi/ 

http://zoner.fi 

Vauvan hampaat

Maailman ovelin ja persoonallisin otsikko. Tajusin yksi päivä kuinka hyvänä muistikirjana tää blogi on toiminutkaan, kun täyttelen Laurin vauvakirjaa. 

Eilen puhkesi Laurin ensimmäinen hammas. Vaikka me oletettiin hampaiden tulon aiheuttavan Laurissa varmasti oireilua (rokotteista oireili voimakkaasti), säästyttiin me lähestulkoon oireitta (pientä kiukkuherkkyyttä). Loppuviikosta bongasin, että ien oli oikean alahampaan kohdalta verestävän punainen. Viikonloppuna mökillä Lauantaina ien jo pullotti ja Sunnuntai-iltana tihkui vähän verta. Eilen aamulla oli tullut selkeästi läpi ja sormella tuntui. = Ei lisääntynyttä kuolaamista (tiesittekö muuten, että vain 15% vauvoista kuolaaminen lisääntyy hampaita tehdessä?), ei ärtyneisyyttä eikä yövalvomisia. Toi kuolaamisjuttu on aika jännä, kun niin moni äiti alkaa vauvan alkaessa kuolaamaan puhumaan, että "hampaat taitavat tehdä tuloaan", mutta silti noin pienellä osalla vauvoista se suoranaisesti liittyy hampaiden puhkeamiseen. 

Otin mielenkiinnosta vähän enemmän selvää aiheesta ja lueskelin, että hampaiden puhkeamisen yhteydessä esiintyvät oireet (ärtyneisyys, itkuisuus, syömättömyys ym.) eivät nekään liity suoranaisesti itse puhkeamistapahtumaan vaan sen aiheuttamaan lievään lämmönnousuun, jota ilmenee juuri siinä vaiheessa kun hammas on tulossa ikenen läpi esille. Useat vauvat kuitenkin "oireilevat" äitien mielestä hampaiden puhkeamista päivä/viikkotolkulla, mikä johtuu siitä, että imeväisikäisillä esiintyy usein ensimmäiset lievät ja vähemmän lievät infektiotaudit (joissa samankaltaisia oireita) samoihin aikoihin, kun ensimmäiset hampaat puhkeavat (tämän takia tulehduskipulääkkeen antaminen saattaa helpottaa "oireita"). Puhkeava hammas aiheuttaa myös kutinaa ja puremisen/hankaamisen tarvetta ikenessä, joka selittää osaa vauvan oireilusta. Meidän Laurin "kiukkuisuus" johtui varmaankin tästä ikenen tuntemuksesta. Kipua hampaiden puhkeaminen ei aiheuta eikä saa vauvalle aiheuttaa.

1

Laurille puhkesi aika myöhäisessä vaiheessa tuo ensimmäinen. Ensimmäinen hammas puhkeaa yleensä 4-8 kk iässä. Tiedän kuitenkin vauvoja joille on lähempänä vuoden ikää alkanut hampaita vasta tulla, eikä se ole mitenkään tavatonta muutenkaan. Laurillehan tuli joskus 4-kuisena sellainen "valehammas" vasemman alahampaan kohdalle, oikeesti, semmoinen valkoinen kova nakero, jota me luultiin hampaaksi! :'D Nyt kyllä jälkikäteen ajateltuna se ilmestyi aika tyhjästä, ien ei ragoinut siihen mitenkään, ja se katosikin yhtä nopeasti kuin tulikin. 

Tarvetta muutokseen

Mulla on alkanut joka syksyinen 24/7 kestävä väsymys. Voisin nukkua koko ajan... Pienet päiväunet on pakko ottaa, tai muuten ei jaksa. Viime yönä kaikenlisäksi nukuin hirveän huonosti, unensaanti oli vaikeaa ja heräilin jatkuvasti. Onneksi Teemulla on iltavuoroviikko, joten se on aamuisin nyt mun apuna kun oon ihan koomassa. 

Mä en nyt jaksanut seuloa blogitekstejä läpi, että olenko maininnut joskus aikaisemmin mun huonounisuudesta.. Mä nimittäin olen aika huonouninen ihminen. Nukahdan huonosti ja herään herkästi ääniin. Huomaan aamulla kyllä, jos olen nukkunut levollisesti ja ollut ihan syvässä kunnon unessa. Jos nukun todella sikeästi ja hyvin, en välttämättä herää yön aikana kertaakaan! Mun unenlaatu on kausiluontoisesti joko todella hyvää tai sitten huonoa, välimuotoöitäkin on satunnaisesti. Nyt taitaa olla huonojen unien aika taas koittamassa, johan tässä pari viikkoa tulikin hyvin nukuttua. Ja nämä vuodenajat tosissaan vaikuttaa aika paljon mun unenlaatuun ja pimeinä aikoina vaivaa päivisin juurikin se jatkuva väsymys. 

Vaikka mun nukkuminen on mitä on, sen suurempaa vaivaa siitä ei ole mulle koitunut. Saan kuitenkin vuorokaudessa levättyä tarvittavan määrän, jotta jaksan. Nyt puhun aika ristiriitaisesti, kun juuri valitin jatkuvaa väsymystä, mutta se liittyy tähän syksyyn ja en usko että olen ainoa joka sitä potee. :D Ja nää vaihtelevat unenlaadut ja hyvät/huonot unikaudet eivät todellakaan ole mikään uusi juttu, vaan ovat olleet mulla rieasana  jo hamasta murrosiästä alkaen! Oma elämäntyyli ei kyllä yhtään paranna niitä asiaa... esimerkiksi tämä näin myöhään koneella istuminen muuten pimeässä olohuoneessa kirkkaan näytön loistaessa nenän edessä tai sängyssä vielä puhelimen näprääminen ennen nukkumaankäymistä. Juon myös aika paljon kahvia, mutta mä en ole oikeastaan koskaan kokenut kahvista mitään virkistysvaikutusta. Se voi tietty olla etten vaan huomaa sitä... Mulla ei kyllä yleensä ole tapana juoda kahvia enää iltaisin, usein tulee juotua päivän aikana pelkät aamukahvit. 

Elämäntapamuutoksella voisin varmasti saada unenlaadunkin parantumaan huikeasti. Muutenkaan elintavat eivät ole terveellisimmästä päästä. Ruokailu- ja liikuntatottumukseni ovat syvältä. Olen nyt Laurin syntymän myötä yrittänyt ryhdistäytyä ja näyttää hyvää esimerkkiä säännöllisesta ateriarytmistä. Joskus päivät menee yllättävänkin hyvin ja tulee syötyä samaan aikaan Laurin kanssa. Mutta se on se aamupala, päivän tärkein ateria, joka mulla jää lähes poikkeuksetta välistä. Nyt sadatta kertaa lupaan itselleni, että muutos tapahtuu. Liian usein on päiviä, että syön ensimmäisen kerran vasta myöhään iltapäivällä, litkittyäni siihen asti pelkkää kahvia ja vettä. Hyi olkoon, se kuulostaakin ihan kamalalta! Aivan ehdoton muutos on tapahduttava. Ja liikunta on toinen, sitä on lisättävä. Voin kyllä olla ylpeä itsestäni, sillä olen hurahtanut vaunulenkkeilyyn ja käynytkin nyt viimeiset kuukaudet ahkerasti kävelemässä. Seurassa on tietysti mukavempaa, mutta tulee jopa yksin käytyä. Kahvakuulasta piti tulla paras ystäväni kesän alussa, meille tuli välirikko heti ensitapaamisen jälkeen. Täytyy ruveta paikkailemaan niitä välejä sen kanssa taas pikkuhiljaa.. Olisi ihanaa oikeasti jaksaa ja olla energisempi, ja uskon, että omalla kohdallani ruokailu- ja liikuntatottumusten muuttamisella saa aikaan ihmeitä. 

Ahdistus

Minä hölmö lähdin seikkailemaan blogien ihmeelliseen maailmaan ja lopulta päädyin selailemaan erilaisia mielenterveysongelmista kärsivien blogeja. Masennusta, syömishäiriöitä, pakkomielteitä, neurooseja, itsetuhoisia ajatuksia... Mä oon jotenkin nyt niin kamalan ahdistunut kaikista niistä luuranko- ja viiltelykuvista, ja niistä synkkyyttä täynnä olevista teksteistä. Toivottavasti eivät tule uniin. Karu totuus on se, että ne ovat olemassa olevia asioita, siitä ei pääse mihinkään. Sääli ja myötätunto näitä ihmisiä kohtaan on suuri. Toivottavasti he saavat apua ja parantuvat. Toivottavasti heillä on edes pieni toivon pilkahdus. Mua ahdistaa heidän puolestaan. Eräs nuori nainen on juuri joutunut sairaalaan yrittäessään tehdä itsemurhan, toisella oli postaus itsemurhasuunnitelmista, eräs pohtii laihdutusstrategiaa tavoitepainonaan painaa 35 kiloa, yhdellä oli viimeisimmässä päivityksessä kuvat verisistä ranteista.... Oon ihan sanaton. Ne kuvat, tekstit, kaikki. Satoja seuraajia jotka ihannoivat toinen toisiaan.  On ihan sellainen tunne että jotain täytyisi tehdä heidän hyväkseen. Miksi maailmassa on kaikkea kamalaa ja ihmismieli voi tehdä tepposet? Itse olen niin kiitollinen siitä että oma mielenterveyteni on ollut aina suhteellisen tasapainoinen. Ja toivottavasti pysyykin sellaisena. Toivon paljon voimia sitä tarvitseville.

Ei mulla muuta.

Missä on mun pieni vauva?

Massablogi

Täältä löytyy satoja samantyylisiä, nimenomaan nuorien äitien kirjoittamia blogeja, jotka ovat sisällöltäänkin samankaltaisia. Myös ei-niin-nuorien (lue: ikinuorien) äitien blogeja löytyy, ja tuovat blogimaailmaan oman näkökulmansa lapsi- ja perhe-elämään.

Neuvolakuulumisia, kehityskertomuksia, synnytyskertomuksia, raskausjuttuja, mielipidetekstejä, kirppistelyä, aleshoppailuja, vauvan/lastenvaatefriikkeyttä, tekotaiteellisia järkkärikuvia, sisustushömpötyksiä, reseptejä, pikkukakkosenodotuksia, kilpailuja, haasteita, yhteistöitä eri puljujen kanssa, haaveiluja ja tietty ihan perinteistä vauva-arkea; meidän pikkupetteri sormiruokailee, pikkupetterin kanssa piknikillä, pikkupetterin päiväunet, pikkupetterin pottaseikkailut osa 57, pikkupetteri ryömii... unohtamatta blogiäidin omia lifestylepostauksia; äiti käy ripsihuollossa, äiti vaihtaa viihteelle,  äidin uudet kuteet, äidin uudet hiukset, äiti treenaa, äiti opiskelee...  

Näistä koostuu pitkälti minun lukemani blogimaailma. Ja jokainen blogi on omalla tavallaan kirjoittajansa näköinen, joka tekee siitä ainutlaatuisen.

Mutta faktahan on siis se, että nämä asiat kiinnostavat. Nämä asiat yhdistävät. Itse tykkään lukea juuri edellämainittuja juttuja, pystyn samaistumaan niihin, saan niistä vertaistukea ja inspiraatiota. Jostain facebookin surullisen kuuluisasta äitiryhmästä luin, kuinka joku kirjoitti tämäntyylisten blogien olevan kuolettavan tylsiä. Jos blogi on mielestäsi tylsä, älä sitten lue, kukaan ei pakota. Äitibloggaajat ovat aikamoista massaa, mutta jokainen kuitenkin omalla tavallaan yksilöitä. Kyllähän tässä selkeästi on ilmassa vähän sellaista keskinäistä tahatonta kilpailua, että kenellä/kenen lapsella on merkkivaatteet ja tarvikkeet, kuka asuu kaksiossa ja kuka kolmiossa. Mutta samalla tää on vähän niinkun ryhmäterapiaa. 

Minähän kirjoitan keltanokkabloggarina juuri näistä samoista asioista, kuin kaikki muutkin, sillä se on helppoa ja saat tavallaan hyväksyntää muilta. Uskon, että monet aloittelevat bloggarit ottavat ensin mallia (tiedostamattakin) muilta kokeneemmilta pidempään kirjoittaneilta bloggareilta niin kirjoitustyylissä kuin sisällössäkin, riippuen tietty blogin teemasta. Ja tähän johtopäätökseen päädyin ihan vain analysoimalla ketäs muutakaan kuin itseäni. Olen huomannut, että vasta nyt monen kuukauden kirjoittelun ja pohtimisen jälkeen, olen alkanut vasta pikkuhiljaa muotoutumaan omanlaisekseni bloggariksi. Kirjoitan edelleenkin pääasiassa itseäni varten, onhan se kuitenkin mukavaa, että kiinnostuneita lukijoitakin löytyy. 

Ja siksi tykkäänkin tästä bloggailusta, kun periaatteessa et tarvitse yhtään lukijaa voidaksesi vuodattaa ja tallettaa ajatuksiasi ja elämäsi virstanpylväitä tänne. Sosiaalisessa mediassa en halua jakaa kaikkea, sillä esimekiksi facebookissakin tiedän ettei puoletkaan siellä olevista "kavereista" ole välttämättä kiinnostunut, jos jakaisin seinälläni päivittäisiä tekemisiäni alituiseen. Niin, ja ehkä pitäisi vähän karsia kaverilistojakin.. Täällä lukeminen on vapaaehtoisempaa, eikä kenenkään facebookin uutisseinä tahriinnu "tylsistä vauvajutuista". Blogeja kuitenkin luetaan tietoisesti, eikä ne hypi itsekseen kenenkään silmille. Tietenkin voisin linkittää blogini osoitteen facebookissa seinälleni ja "halukkaat" facebook-ystäväni voisivat tulla tänne lukemaan meidän elämästä, mutta siihen en ole vielä valmis, enkä tiedä olenko koskaan.

Hiusprobleema

Mä olen taas tullut siihen pisteeseen, että en tiedä mitä hiuksilleni seuraavaksi tekisin. Mä olen nyt viihtynyt melkein kaksi vuotta vaaleilla hiuksilla. Nyt tämän vuoden toukokuussa kävin extempore värjäyttämässä hiukseni Lahden Koulutuskeskus Salpauksen kampaajaopiskelijoiden toimesta, toimin ns. harjoittelupäänä. Tällöin vaaleisiin pitkiin hiuksiini laitettiin kuparinvärisiä raitoja ja pohjaväriksi vaaleanruskea. Lopputulos oli silloin aika tumma, mutta nyt värit ovat haaltuneet. Tämän hetkinen hiusten väri on sellainen hailakka kellertävänruskea. Hiukseni ovat tikkusuorat, eivät kiharru edes kosteina. Pituutta löytyy, ja aukinaisina ovat reeeeeeilusti yli olkapäiden. Luonnollinen värini on maantienruskea.

Väri nyt on kutakuinkin tämä. kuva on parin viikon takaa!

Pitkistä hiuksistani en luovu. Vaikka lähes viikottain ajattelen, kuinka paljon helpommat lyhyet hiukset olisivat, silti en leikkaa! Mulla on ollut kynitty emotukka joskus yläasteen aikoihin, enkä kaipaa siinä mitään muuta kun sitä helppohoitoisuutta. Lyhyet hiukset eivät vain oikein istu mun päähän, mun tukka on niin slaimi, se kun ei kiharru tai edes taivu mihinkään suuntaan. Lyhyt tukka olis vaan sellanen potta mun päässä. Kiharatkin pysyvät näissä pitkissä hiuksissa jotenkuten juhlien ajan vain, jos jaksan laittaa paplarit tai patukat edellisenä iltana ja sata kiloa lakkaa päälle. Kihartimetkin toimivat ihan semihyvin, kunhan lakkaa käyttää reilusti.

Yo-juhlat vuonna 2011

Tällä hetkellä otsahiukseni ovat pitkäksi kasvaneet ja ylettyvät jo korvan taakse. Yleensä mulla on aina ollut otsahiukset. Viimeksi näin pitkillä otsahiuksilla olen ollut peruskouluikäisenä, melkein ala-asteella...!

Niin ja se väri... Tosissaan ennen tätä vaaleaa kautta, mulla on ollut tummat hiukset, ja sitä ennen taas vaaleat. Nyt vaan on ollut taas niin pitkään vaaleana, että vaikeaa on kuvitella itseään tummana. Ääh, en osaa päättää! Ihan mustaksi en halua, se on varmaa. Tummanruskea olisi kiva, mutta siitä on hirveän vaikeaa päästä eroon, sillä ne hiusvärit tarttuu mun hiuksiin ihan todella jämäkästi! Yksi vaihtoehto olisi tähän valmiiksi vaaleahkoon laittaa kirkkaanvaaleita raitoja ja vaalentaa näin tätä takaisin blondiksi... tai sitten lyödä vaan värinpoistoa tai vaaleaa hiusväriä kehiin. Nyt ei olisi pitkä matka siihen kirkkaaseen vaaleeseen takaisin jos haluaisi.

Uhosin vielä viime syksynä, että otan jonkun ihanan punaisen värin hiuksiini. Kun oli siis ihan hohtavanvaaleat hiukset, olisi tosi hyvin tarttunut punainen väri! En vaan tiedä uskallanko punaiseksi värjätä, se kun tuppaa sitten jatkossa sitten kun kyllästyy ja värjää jollain muulla, niin kuultamaan läpi.. Jokatapauksessa, olen totaalisen kyllästynyt tähän nykyiseen haalistuneeseen mitäänsanomattomaan väriin, ja kamalaan juurikasvuun, joten ensi viikolla aion värjätä oli väri sitten mikä hyvänsä. Mun mielestä tumma väri tekee mun kasvoista tosi kalpeat. En kuitenkaan haluaisi olla mikään kalkkilaivan kapteenikaan. 

En tiedä. En tosiaankaan tiedä! 

Leikkaanko otsahiukset lyhyeksi? 

Mikä väri mulle sopisi parhaiten?

Varhaisia muistikuvia

Olen usein miettinyt, mikä mahtaa olla kaikista varhaisin muistikuvani lapsuudesta. Mietin sitä juuri mökillä tässä taannoin äitini kanssa. En osaa erotella mitenkään mikä olisi se kaikista varhaisin muisto, mutta paljon mä niitä kuitenkin usein mietin. Kuvituksena 1-vuotiskuvia pikkutitistä.

Mulla on muistikuva nimittäin automatkasta, jossa istun turvaistuimessa, ja me ollaan matkalla Turkuun! Arvoitus onkin se, milloin tämä on ollut ja minne siellä oltiin menossa. Olen kuulemma pienenä ollut mukana Down by the Laituri -tapahtumassa äitini ja kummitätini kanssa, vuonna -96 tai -99. MUTTA en tuolloin ole enää kyllä turviksessa istunut. Turvaistuimesta olen varma, muistan ne henkselivyöt ja kaikki! Vai muistanko sittenkin vain siskojeni istuimet? Ikäeroa minulla ja vuonna -95 syntyneillä kaksosill4a ei ole kuin reilu kaksi vuotta.. He eivät kyllä tuolla DbtL:ssa olleet kuulemma mukana. Joten se matka se ei ilmeisesti ollut. Turkuun oli kuitenkin matka. Äitini epäilee kyseessä olleen matkan Muumimaailmaan, jossa vierailimme usein kun minä ja siskit oltiin pieniä. Häiritsee hirveästi. "Koska ollaan Turkussa?" muistan kyselleeni takapenkiltä, äiti aina korjasi taivutuksen Turussa, mutta unohdin sen aina ja jatkoin "Joko ollaan Turkussa?"  Tämän muistan itse. Tämäkin viittaisi siihen, että olen ollut niin pieni, että todennäköisesti olen turvaistuimessa istunut.. Tiedä sitten.

On kesä. Mä olen aika pieni (muistaakseni) ja me ollaan mummolassa Outokummussa. Siellä on ainakin äiti, ukki ja isomummo. Paikka on ukkini lapsuudenkoti kaukana keskustasta "maalla". Piha on iso ja me oleskellaan siellä, muistan tiilenpunaiset puutarhakalusteet ja keinun. Mä kävelen siellä nurmikolla ja kyykistelen joka kiven ja kukan kohdalla tutkiskelemaan. Siellä on pihassa sellanen kaivo, missä on yksi reikä. Mä saan jostain päähäni työntää sormen sinne reikään, ja samalla sekunnilla joku pörriäinen on siinä mun kädellä. Saan ihan hirveän paniikin ja alan itkeä ja juoksen äidin luokse äkkiä. Mä niin muistan sen. Se oli kamalaa. :D

Ja mä muistan kun jouduin antamaan mun TUTIT joulupukille. En siis muista muuta kun sen tilanteen, ne oli pienessä muovisessa kipossa ja joulupukille sen ojensin. Menivät kuulemma porovauvoille. Äiti ei muista mun tarkkaa ikää silloin, 3- tai melkein 4-vuotias olin. Tosi pitkään siis tuttia söin.

Lisäksi on monia monia monia muistikuvia, häivähdyksiä, mutta nämä olivat esimerkkejä kokonaisita hetkistä joita muistan ajalta, jolloin olin alle 5-vuotias. Sen jälkeisiä muistoja on vielä kirkkaana mielessä paljon enemmän.

Kuinka kaukaa teidän varhaisimmat muistot ovat?

Hallittu kaaos

Pidän siisteydestä, mutta olen surkea siivoomaan. Okei, meillä on yleensä suht siistiä, ei me missään sikolätissä asuta, mutta mua masentaa sotkuisuus. Mun mielestä on okei, jos lattiat pesee kerran kuussa plus tarvittaessa, ja imuroinnin tekee kerran viikkoon. Lisäksi yleissiisti ilme kodissa olisi kiva. Oon alkanut miettiä, miksi siivoamisesta on pikkuhiljaa alkanut tulla mulle pakkomielle. Ehkä katselen liikaa kuvia toisten kauniista, kiiltävistä ja siisteistä kodeista. Tiedän, kuvaustilanteissa on juuri siivottu, eikä niissäkään kodeissa aina näytä siltä. Tai ehkä koen jotain velvollisuudentuntoa siivouksen suhteen. Mun mielestä meillä on koko ajan sotkuista, ei siis likaista, vaan sotkuista. En vaan jaksaisi koko ajan kiillottaa paikkoja ja suoristaa matonkulmia kun koirat juoksevat ne kuitenkin vinoon.

Untuvatyynyt elää ihan omaa elämäänsä

Äidin datailulinnake

Isin vaatteet

Normaaliin elämään kuuluuvat myös elämisen jäljet. Tiskit altaassa, lelut lattialla, matto vinossa, sohvatyyny lattialla, päiväpetto kurtussa, sormenjäljet jääkaapin ovessa... ja ne ovat oikeasti ihan okei. Meillä on juuri edellä mainittua. Kutsun tätä hallituksi kaaokseksi. Silti se ärsyttää minua! Mutta tämä on oikeastaan aika kotoisaa. Täytyy kuitenkin muistaa että tämäkin on mielipidekysymys, toisille kodin siisteys ja järjestys ovat kaikki kaikessa. Tämä on niin ikuisuusaihe, joka varmasti kaikkia mietityttää. Oon vielä niin ristiriitainen ajatusteni kanssa, samaan aikaan meillä on mun mielestä normaali siistisotkuinen koti, ja samaan aikaan ahdistaa muka ainainen siivo.

HALUAN TISKIKAAPIN

Koirien lelut tuulettumassa 

Mieli käskee, mutta keho ei tottele. Laiskuus. Meillä siivous on yleensä hirveää pakkopullaa, me oikein pakotetaan itsemme siivoamaan. Siivouspäivänä on kaiken lisäksi pinna hyvin kireällä ja se tuo lisää haastetta entisestään. Eikä meillä asiaa helpota yhtään se, että villakoirat kirjaimellisesti juoksentelee jaloissa... hehheh. Harvoina kertoina siivoaminen on oikeasti kivaa.  Mutta tällaisia kertoja ovat mm. järjestyksen vaihto, uusi sisustus, (vieraita tulossa), yksin siivoaminen, erilaiset päähänpistot, hyvä työnjako tai muuten hyväntuulinen päivä. Olen kateellinen niille, jotka nauttivat siivoamisesta oikeasti aina. Osaisipa itsekin useammin. Siivoamisessa parasta on ne jälkimainigit, kun imuri ja moppi on laitettu paikoilleen ja istahtaa ja katselee ympärilleen ja tietää että se on ohi. Yleensä kyllä löydän tässä vaiheessa vielä jonkun pölypallon, ja totean että olkoon!

Onko siivoaminen teille muille ihan läpihuutojuttu?

Opinnot

Raskausaikana ennen Laurin syntymää kävin aktiivisesti ja normaalisti koulussa. Opiskelen sairaanhoitajaksi. Olin työharjoittelussa ja kävin viimeisilläni vielä kaksi teoriakokonaisuutta. Suunnittelin vauvan syntymän jälkeen jatkaa opiskelua heti kotoa käsin. Olin ilmoittautunut parille kurssillekin viime keväälle. Kyllähän se siinä samalla menee vauvan kanssa - ajattelin. 

Monet olivatkin ihmetelleet suunnitelmiani opiskella vauva kainalossa. "Miten sä maltat ja jaksat? Entäs jos vauvalla onkin koliikki? Ootko nyt aivan varma?" En tajunnut, enkä tiennyt, en yhtään, mitä odottaa.  Olin varannut syksylle heti harjoittelupaikankin. Peruin se lopulta. Kyllä se vaan niin on että siitä hetkestä kun Lauri syntyi, sydän pakahtui ja tajusin, nyt on keskityttävä vain vauvaan. Synnytyksen jälkeiset pari kuukautta elin ihan vauvantuoksuisen kuplan sisällä, suljin koulun käytännössä kokonaan mielestäni. Ja hyvä niin, mielestäni vauva tarvitsee äidiltä kaiken huomion. Ja opiskella on koko elämä aikaa. Nyt kun Lauri on neljäkuinen, on kiinnostukseni ja suunnitelmani koulunkäyntiin ja jatkosuunnitelmiin jälleen herännyt. Aion EHKÄ soittaa opintotoimistoon ja laittaa itseni syksylle läsnäolevaksi. En opiskellakseni täyspäiväisesti, vaan ihan vain suorittaakseni pari kurssia ja tenttiä jotka keväältä jäivät rästiin. Tammikuussa aion ensitöikseni tehdä kaksi, kyllä vaan, KAKSI harjoittelua putkeen. Se on iso juttu, ja peruttavissa sekin, jos siltä näyttää. Ja harjoittelujen jälkeen olla normaalisti koulun penkillä loppukevään. Ensi vuoden kesälle meillä on myös suuret ja mahtavat suunnitelmat (haha). MINÄ menisin koko kesäksi töihin ja Teemu jäisi hoitovapaalle Laurin kanssa. Heh heh, saas nyt nähdä mitä käy. :)

Lisäksi olen tietoinen myöskin taustalla ja takaraivossa vallitsevasta haaveesta, nimittäin toisesta vauvelista. Haluaisin, että lapsilla olisi maksimissaan kaksi vuotta ikäeroa. Olen itse esikoinen ja kaksoissisarukseni ovat minua juurikin vain sen reilu pari vuotta nuorempia. Minulla on kivat muistot lapsuudesta, sillä leikkikaverit löytyivät aina kotoa. Toivoisin omilleni samaa. Mutta entäs opinnot? Noh oma mielipiteeni on se, että opiskella ehtii, varsinkin kun tuolla meidän koululla on todella hyvät mahdollisuudet opintojen lykkäämisille ja tauon pitämisille. :) Ja motivaationi valmistua sairaanhoitajaksi on niin suuri, ja opintoni sen verran pitkällä jo, että ei ainakaan ole pelkoa että kesken jäisi! 

Pohdintaa pohdintaa, täytyy nyt vaan elellä elämää eteenpäin ja katsella mitä tapahtuu! :)

P.S Nyt on muuten ollut ihania kelejä pari päivää! Juuri sopivan lämpimiä, ei liian kuumia ollenkaan. 

Dear Diary

Nyt se sitten tapahtui. Lukuisia kertoja olen löytänyt itseni perustamassa blogia, päiväkirjaa, jonne purkaa ajatusmaailman sisällä vellovia pieniä ja suuria, tärkeitä sekä vähemmän tärkeitä asioita. Tällä kertaa pääsin kuin pääsinkin etusivua pidemmälle.

Lapsena mulla oli useita päiväkirjoja. Ne olivat pieniä, ja niissä oli kyljessä "kultaiset" lukot. Kaikkien avaimet kävivät toisiinsa, jopa kavereiden päiväkirjoihin. Muistan, että silloin oli muotia omistaa päiväkirja. Aloitin monta kertaa vuodessa uudestaan kirjoittamaan päiväkirjaa. Joka kerta lupasin itselleni, että tällä kertaa muistan kirjoittaa joka ilta, ja kun olen vanha, voin lukea kirjoituksia omien lapsieni kanssa. Aina se kuitenkin johonkin tyssäsi, ei into riittänyt. Eikä käsin kirjoittaminenkaan ollut yhtään mun juttu, tänä päivänä yksikään niistä kirjoista ei ole enää tallessa.

Aloitan nyt ennakkoluulottomasti kirjoittelemaan ajatuksistani ja elämästäni. Sisällöstä ja sen laadusta en voi sanoa vielä mitään, se jää täysin nähtäväksi. Enhän vielä edes tiedä, onko bloggaaminen yhtään mun juttu. Toivon että tämä toimii mulle vapauttavana ajatusten ja tunteiden purkamispaikkana.

Pidemmittä perusteluitta (tai enempää tekosyitä keksimättä :D)... Mä olen Titti, reilu kakskymppinen sairaanhoitajaopiskelija, tuore 2/13 syntyneen pojan äiti, avovaimo, haaveilija, huolehtija, hassuttelija ja kaikkea siltä väliltä. Perheeseen kuuluu avomies, poju ja kaksi pikku puudelia.

Katsotaan nyt mitä tästä kehkeytyy..