tiistai 18. kesäkuuta 2013

Synnytys omin sanoin

Olen nyt seurannut monia monia blogeja, joissa on nyt kevään aikana synnytelty vauvoja maailmaan ja ihmetellyt kerta toisensa jälkeen "miten toisistaan poikkeavia synnytykset osaavat olla". Ja varsinkin se, miten eri tavoin äidit sen kokevat. Loppuraskaudessa synnytys tietenkin mietitytti, mutta missään vaiheessa en sitä itse pelännyt, pikemminkin odotin innolla. Tähän varmasti vaikutti kevään raskaus ja synnytys -opinnot koulussa, sekä oma asenteeni. Suunnittelin, että kun synnytys aikanaan käynnistyisi, olisin kotona niin pitkään kuin suinkin pystyisin supistuksien kanssa olemaan. Näin välttyisin sairaalassa kärvistelyn, saisin olla kotona vapaasti "oma itseni" kipuja sietäessä ja säästäisin sairaalamaksuissa. Toisin kävi, todellakin. Haluan kuitenkin jo tässä vaiheessa tehdä selväksi, että synnyttäminen oli mahtava kokemus ja jo heti seuravaana päivänä olin valmis kokemaan saman uudestaan. Mulle ei jäänyt minkäänlaisia traumoja! Nyt tiedän myös, miltä "synnytysikävä" tuntuu. :)

Tiistaina 19.2 kysyin äidiltäni tekstiviestillä voinko saunoa heillä illalla ja vastaus oli "tervetuloa, jos sitä viimeiset löylyt taas..". Olimme saunoneet "viimeisiä löylyjä" ennen synnytystä jo monet kerrat. Raskausviikkoja oli 40+6 ja Teemu oli iltavuorossa. Päivä oli edennyt kuten siihenkin asti, mitään synnytykseen viittavaa ei ollut. Olin tuossa vaiheessa kokenut kivuttomia harjoitussupistuksia jo viikkotolkulla, enemmän ja vähemmän. Päätin mennä saunomaan kävellen (jos vaikka se saisi jotain aikaan), matkaa meiltä vanhemmilleni on noin kilometri. Matkalla tunsin kivuttomia supistuksia samalla lailla kuin aina kävellessä olin tuntenut, joskus niitä tuli jopa säännöllisesti. Tulin hirveän hikiseksi kävelymatkalla ja maha oli hirveän pingottunut perille tullessani. Inhottavinta raskausaikana oli, jos pingotus kesti minuuttitolkulla! Naama punaisena join kahvia ja odottelin saunaan pääsyä, tässä vaiheessa huomasin että harjoitussupistuksia oli tullut säännöllisesti kävelymatkasta asti ja ne napakoituivat hiljalleen (todellakin siis hiljalleen). Ekan kerran oivalsin, että tämähän voisi enteillä jotain, kun suihkussa seisoessakin tunsin supistukset selkeästi. Ne eivät siis olleet vielä kipeitä, napakoita vain. Saunoin äitini kanssa, itse en yleensä heittele löylyä, mutta nyt kärvistelin ja istuin äitini heittäessä tyypilliset "tappolöylyt", ajattelin että laitetaan nyt sitten bensaa liekkeihin kun mahdollisuus on. Se toimi. Suihkun jälkeen supistusten väli pieneni 10 minuuttiin. En ollut puhunut supistuksista vielä vanhemmilleni, laitoin Teemulle vain viestiä että nyt tuntuu jo suihkussa ollessakin. Olin aikaisemmin jo viestittänyt kävelyn aiheuttamasta säännöllisyydestä. Istuimme sitten saunan jälkeen katsomaan Suomen surkeinta kuskia, paikalla oli myös enoni. Siinä istuskellessa kerroin sitten että on ollut vähän napakampia säännöllisiä supistuksia. Laskin koko ajan niiden väliksi sen noin 10 minuuttia, välillä supistus saattoi jäädä kokonaan välistäkin. Sain enoltani kyydin kotiin "jos lupasin etten synnytä autoon" :D Jomotteli jo menkkamaisesti tuossa vaiheessa. Kotiin päästyä istuin koneelle ja supistuksia tuli jatkuvasti suht säännöllisesti. Kello oli 22-23 kun laitoin Teemulle viestiä, että varautuu ettei pääse töistä tullessa nukkumaan ollenkaan. Teemu pääsi puolilta öin 10 tunnin työpäivän jälkeen. Mua supisteli jo ihan kiitettävän kipeästi ja kaurapussin otin käyttöön. Käskin Teemun kuitenkin nukkumaan ja itse en saanut supistuksilta unta. Teemu ehti nukkua puoli tuntia kun yhtäkkiä supistukset voimistuivat ja tihenivät viiteen minuuttiin. Herätin Teemun lämmittelemään kaurapussia ja mun sietokyky alkoi loppua. Halusin sairaalaan, vaikka supistuksia ei ollut tullut vielä ohjekirjojen mukaisesti. Eikä todellakaan niin kauan kun kotona suunnittelin selviäväni.

19.2.
Tässä vaiheessa oli siis jo keskiviikko 20.2 ja kello melkein kolme yöllä (rv 41+0). Ajomatka Orimattilasta Lahteen oli hirveä! Puristin Teemun jalkaa aina supistuksen tullessa ja istuinlämmitin paahtoi täysillä selkään. Synnärillä pääsin käyrälle ja kuin taikaiskusta supistusten väli piteni reilusti, mutta niitä kuitenkin piirtyi ja ne olivat todella kipeitä. Olen jotenkin luonnostaan vieraskorea ja otin supistukset rauhallisesti hengitellen kätilön läsnäollessa. Se on sairaalassaolon hyvä puoli, että mulla herää luonnostaan joku rauhallisuus hoitajien läsnäollessa enkä hötkyile, huuda tai kiroile supistusten aikana samalla lailla kuin kotona Teemun kanssa kaksin ollessa. Kyllä vähän vaikersin hiljaisesti. Enkä edes tehnyt sitä tarkoituksella, se vaan meni niin! Ja hyvä niin. Joka tapauksessa kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen ja oli niin epäkypsä tilanne kuin vaan voi olla. Otin tiedon silti aika lunkisti vastaan, "kyllä se siitä sitten, vastahan mä oon jonkun 5 tuntia kipeesti supistellut". Sain kivunlievityksenä petidiinipiikin kankkuun, sairaalatamineet päälle, tarkkailuhuoneesta sängyn ja käskyn käydä nukkumaan. Teemu lähti kotiin, koska synnytys ei ollut todellakaan käynnissä. :( Supisteli vielä puoli tuntia, sen jälkeen lääke alkoi vaikuttaa ja supistukset loppuivat KOKONAAN. Nukuin pari tuntia hyvin sikeästi lääkkeen takia, sitten heräsin aamuyöllä ja tajusin ettei enää supista ja voi sitä vitutuksen määrää! Itku meinasi tulla, kun käytävältä kaikui vastasyntyneen itku. Oma vauva ei näköjään vielä päättänyt syntyä. Aamulla kätilö otti vielä käyrää ja kertoi petidiinillä voivan olla oikeassa kohdassa otettuna joko synnytystä edistävä tai supistuksia estävä vaikutus. Käyrälle ei piirtynyt enää supistuksia. Lääkkeen vaikutus oli kuulemma 2-4 tuntia. Sain sitten luvan lähteä kotiin aamiaisen jälkeen. Soitin pettyneenä Teemua hakemaan minua kotiin. Siinä sitten aamupalaa syödessä tunsin taas niitä tutuksi tulleita kivuttomia kovettumisia, epäsäännöllisesti. Olin kuitenkin varma, että synnytys ei ole lähelläkään. 

Menimme aamukahville Teemun vanhemmille, ajomatkalla sanoin huvittuneena vielä, että taas nämä  supistukset alkaa samalla lailla kuin edellisenä iltana. Olimme joskus klo 9-10 välillä Teemun vanhempien luona Orimattilassa, jossa supistukset alkoivat taas napakoitumaan ja kipeytymään. Kävin aina supistuksen tullessa hengittelemässä ja kävelemässä toisessa huoneessa. Teemu oli nälkäinen, sillä meillä ei ollut mitään ruokaa ja se oli tietenkin yöllisen kotiinmenon jälkeen vain herännyt hakemaan minua sairaalasta. Päätimme sitten yhdessätuumin hakea paikallisesta kiinalaisesta ruokaa anopin kanssa. Koska näytti siltä, että synnytys voisi hyvinkin käynnistyä, ajateltiin syödä ennen koitosta. Olin jo siinä vaiheessa niin kipeä, että mun oli pakko jäädä autoon huohottamaan supistuksia, en olisi kehdannut ravintolassa olla. Söimme (tai oikeastaan he söivät, mulle ei maistunut ollenkaan) ja lähdimme kotiin pohtimaan ja jännittämään tulevaa. Teemun työt olisivat alkaneet klo 14. Puolilta päivin supistukset olivat jo suhteellisen voimakkaita, kaurapussi oli mun paras kaveri ja yritin supistusten välissä nukkua. Teemu jäi töistä pois, sillä vaikutti siltä että lähtö sairaalaan olisi jo samana päivänä. Klo 16 olin kotona jo niin kipeä että menin meidän minikylppäriin kuuman suihkun alle seisomaan. Olin aivan omassa maailmassa aina supistuksen tullessa. Kuuma vesi helpotti pahimpaan piikkiin. Muistan kuinka mietin suihkussa seisoessani, että "miten ihmeessä voin tulla koskaan pois täältä" :D Jossain vaiheessa vessassa käydessä irtosi limatulppa, kokonaisena, ihan kuin oppikirjan mukaan! Uhosin vielä neljän jälkeen Teemulle, että mehän ei sairaalaan lähdetä tämän vuorokauden puolella ja makseta kahta sairaalamaksua samalta päivältä! Lopulta viiden  jälkeen mun sietokyky alkoi olla vähissä ja lähdimme sairaalaan.


Supistaaaaaaa.....
Ilmoitin synnärin ovella jo, että "aamulla kotiuduin ja täällä taas ollaan muka synnyttämässä!" Pääsin taas käyrille, supistuksia piirtyi tasaiseen 5-10 minuutin välein. Olin todella kipeä aina supistuksen tullessa, mutta aloin jo samalla turtumaan kipuun. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan edelleen kiinni, eikä synnytys ollut käynnistynyt. Olin tyrmistynyt siitä, ettei siihen astiset supistukset olleet saaneet aikaan mitään! Sain päättää menemmekö takaisin kotiin vai jäämmekö sairaalaan parempien kipulääkkeiden äärelle. Ei tarvinnut kahdesti kysyä! :D Minut otettiin sisään ja pääsimme Teemun kanssa perhekammariin odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Ilta meni supistuksia sietäessä. Olin vuorattuna kauratyynyihin ja käyrää otettiin säännöllisin välein. Sisätutkimuksia tehtiin myös, eikä homma vaikuttanut edistyvän yhtään. Illalla laitettiin tippa, koska ruoka ei ollut maistunut koko päivänä. Sain yötä vasten kankkuun taas petidiinipiikin sekä rauhoittavan lääkkeen ajatuksena se, että nukkuisin. Tällä kertaa lääke ei auttanut kipuun ollenkaan, teki vain rauhoittavan rinnalla pöhnäisen olon. Soitin kelloa koko ajan yöllä, kun sattui niin vietävästi. Kolmen aikaan olin auki yhden kokonaisen sentin! Synnytys ei ollut kunnolla edelleenkään käynnissä. Kokeilin kiikkutuolia kehotuksesta, ei auttanut. Paras asento oli kyljellään sängyssä. Lopulta päädyin suihkuun jumppapallon päälle. Se helpotti hetken verran hieman.

Torstai 21.2. jatkui samaan rataan. Aamupäivästä otettiin käyrää ja supisteltiin, kauratyynyjen seassa makoilin ja yritin rentoutua jotta paikat lähtisi aukeamaan. Telkkarista katottiin (tai Teemu katsoi) kaikkea hömppää. Kätilö kävi jossain vaiheessa lääkärin kanssa tekemässä sisätutkimuksen todetakseen, että olen 2 cm auki!  En tiennyt itkeäkö vaiko nauraa! :DD Kävin taas suihkussa jumppiksen kanssa. Sain myös kokeilla supistuksiin TENS-laitetta, joka antoi jotain sähkövärinähierontaa selkään , vatsaan ja reisiin. Se tepsi hetken, mutta pian kipu kuulsi läpi samalla lailla kuin aikaisemmin ja värinä tuntui lähinnä inhottavalta. Pyysin myös aqua-rakkuloita reisiin, eikä nekään tuntuneet kamalasti helpottavan. Olin supistellut jo yli vuorokauden ja aivan kuolemanväsynyt, simahdin aina supistusten välillä. Iltapäivällä olin edelleen vain 2 cm auki. Pyysin kipulääkettä ja sain tramalpiikin kankkuun, joka ei auttanut kyllä ollenkaan. Kätilö ehdotti sitten ammetta, jonne meninkin mielelläni! :D Amme oli ihana, rentouduin aina supistusten välissä kuumassa vedessä. Tunnin lilluttuani supistukset alkoivat edelleen voimistumaan. Sisätutkimus näytti tässä vaiheessa edelleen 2 cm, kätilö informoi lääkäriä tilanteestani ja pääsimme vihdoin synnytyssaliin! Kello oli noin kuusi illalla. Ilokaasusta tuli aluksi paras kaveri, vaikkei se kauheasti kipuihin auttanutkaan. Vedin sitä aina supistusten tullessa, pöhnäinen olo vei huomion pois kivuista. Loppujen lopuksi supistukset tuntuivat niin kamalilta, että Teemu joutui kätilön kanssa melkeinpä pakottamaan minut ottamaan ilokaasua. Kuukahdin aina supistusten välissä. Lääkäri ja lääkäriopiskelija tulivat tarkistamaan tilannetta, heidän mukaansa olin jo 4 cm auki. Kalvot puhkaistiin ja vauvalle laitettiin pinni. Hetken päästä oma kätilöni teki tutkimuksen ja totesi lääkäreiden aina vähän liioittelevan, että olinkin vain 3 cm auki. Kinusin kipuihin puudutusta, olin niin väsynyt ja kipeä. Kätilö selitti, että minun kannattaisi odottaa epiduraalin ottamista myöhempään ajankohtaan, jotta vaikutus olisi kaikista edullisin synnytyksen etenemisen kannalta. Otin sen kuitenkin heti, sillä olin lopen uupunut kipuihin. Sain sitten epiduraalin ja tipan kautta annettiin supistuksia voimistavaa lääkettä.




Päivä oli vaihtunut ja oli perjantai 22.2 (rv 41+2) ja kello oli jo yksi. Oli aivan ihanaa olla kivuton! Tai niin ihanaa kun voi vaan olla lapsivedestä likaisena lainehtivassa synnytyssängyssä. Muistan kätilön vaihtaneen mulle jossain vaiheessa puhtaat sukat. :D Nukahdin tunniksi ja heräsin sitten aivan kamalaan paineen tunteeseen! Siis alkoi väännättämään todenteolla. Alkuun pistin jotenkin luontaisesti pidätysvaiheen päälle. Teemu nukkui keinutuolissa, oli pakko herättää se ja kertoa uudesta käänteestä. Soitin sitten kelloa ja kerroin että painattaa niin pirusti, ja sain luvan ponnistella rennosti aina tunteen tullessa. Sisätutkimuksen mukaan olin jo 7 cm auki. Säikähdin kauheasti nopeaa edistymistä ja varsinkin kun kätilö vielä tuossa vaiheessa lähti pois huoneesta ja jätti minut ja Teemun ponnistelemaan keskenämme. Käski vaan kyljelleen. Oli muuten niin hullu tunne se ponnistamisentarve! Tunsin itseni aivan lehmäksi.. :D Epiduraali oli siis vaikuttanut juuri positiivisesti ja jouduttanut synnytystä! Olin ihan ällikällä lyöty, luulin että hommassa menisi vielä kauankin. Teemukaan ei tajunnut että kohta synnytetään, enkä kyllä minäkään.. Siinä sitten annoin luonnon tehdä tehtävänsä ja ponnistelin tunteen mukaan. Kätilökin tuli jossain vaiheessa katsomaan ja olin jo 9 cm auki... hetken päästä 10 cm. Siinä sitten vaan jatkoin ja jatkoin, eikä vähäsanainen kätilö edes kertonut että nyt se oikeasti syntyy!! Jossain vaiheessa vaan huomasin ponnistamisen alkavan kipeästi "kiristämään", ja kätilö kertoi pään syntyvän. Siinä siiten ihan ihmeissäni nopeasta edistyksestä puhkin ja vaikersin pään pihalle...KYLJELLÄÄN. En missään vaiheessa kuvitellut synnyttäväni muussa kuin perinteisessä puoli-istuvassa asennossa jalat harallaan. Mutta niin siinä vaan sitten kyljellään tapahtui, käännyin sitten osin selälleni ja vauva syntyi klo 03.12. Apgar pisteet 9/9. Ponnistusvaihe kesti 12 minuuttia. Ensimmäisenä päällimmäinen tunne oli hämmennys, kaikki kävi niin nopeasti. Sitten tuli helpotus, ja niin kotoisa ja ihana olo kun sain lämpöisen vauvan rinnalle lämmittämään. Tuntui oudolta, kun kätilö onnitteli. "Siis vaastahan mä olin 2 cm auki?!?!" Teemu leikkasi napanuoran ja siinä me sitten hipelöitiin uutta tulokasta ihmeissämme. Äitiyskorttiin tosiaan merkittiin synnytyksen kestoksi 11 tuntia. Tuntuu niin lyhyeltä ajalta! Vaikka mehän oltiin siellä pari päivää ennen kuin synnytys edes kunnolla käynnistyi. Kätilöt kertoivat, että minulla ennakoivat supistukset olivat poikkeuksellisen säännöllisiä ja kivuliaita, olin siis tämän ns. pitkittyneen latenssivaiheen sairaalassa. 






Synnyttäminen oli kivaa, uudestaan! :D Tosin olisin voinut olla toista mieltä jos kaikki ei olisi mennyt niin hyvin puudutteen osalta. Otin sen ilmeisesti JUURI oikeaan aikaan, en ollut enää kipeä, mutta tunsin kuitenkin supistukset paineena. En edes repeillyt pahemmin, eikä episiotomiaa tehty, muutama tikki tuli. Aika hyvin mä omasta mielestä jaksoin, en kuitenkaan nukkunut muutamaan yöhön nimeksikään. Olen kyllä näin jälkikäteen miettien todella tyytyväinen siihen ratkaisuun, että jäimme sairaalaan odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Sairaalassa keskityin supistuksista selviämiseen paljon paremmin kuin kotona, ja olin todella rauhallinen koko ajan. Kaiken vaivan palkinto on mitä parhain <3 :) 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti